torstai 12. lokakuuta 2017

Musta sunnuntai

Melkein neljä viikkoa meni, että jaksoin suoda ajatuksen blogipostaukselle. Nyt jo onneksi pahin mielipaha on haihtunut - tai ehkä siihen on turtunut.

Ei pitänyt enää lähteä ulkomaille kisoihin, niin minä sanoin. No lähdettiin kuitenkin syyskuun puolivälissä Viroon kv-kisoihin, koko oma porukka sekä Eddy oli ilmoitettu. Tapani mukaan tavoitteet olivat korkealla, Laralle CACIL ja Dinalle ja Eddylle SERTit - ne olivat ainoat jotka voivat ottaa ne vastaan. Sain Laran kasvattajan Annen mukaan apukäsiksi, ja hauskaahan meillä oli.

Kisapaikka oli onneksi ihan lähellä Tallinnaa. Olin varannut yöpaikan läheiseltä leirintäalueelta, ja saatiin nukkumapaikaksi pieni söpö mökki. Aamulla oli sumuisaa, mutta siinä kivasti heräsi kun juoksutti kuusi koiraa neljässä peräkkäisessä lähdössä. Inna kaatui aika pahasti, ja vedin sen pois vaikka se olikin kärjessä. Lara toisena, Dina yllättäen tosi kivalla juoksulla kolmantena. Eddy neljäntenä, Emppu sai ensimmäisen merkinnän maastokirjaansa ja se oli nolla. Ella juoksi vähän tahmean näköisesti ollen kolmen koiran luokassa viimeisenä.

Dina ja Lara juoksivat parina finaalissa. Kyynelsilmin ihailin veteraanini viimeistä maastostarttia, kunnes viimeisessä mutkassa se näytti kompuroivan, laukan rytmi meni sekaisin ja se näytti keventävän toista etujalkaansa. Kuitenkin sisulla maaliin ja vieheelle. Tuskin kävi pahasti, ajattelin. Kunnes hain koiran vieheeltä ja laskin sen maahan. Oikea etujalka oli vääntynyt ulospäin ilkeän näköisesti. Koira kainaloon ja juoksujalkaa autolle. Luut tuntuivat olevan ehjät, mutta ranne luksoitui. Kipulääkettä, lasta, jaloissa pyörivä täysin hyödytön kisaeläinlääkäri.

Palkintojenjaossa minulla ei ollut mukanani yhtään koiraa. Lara voitti, Dina oli toinen, Eddy kolmas. On vain kuva, jossa seison yksin itkemässä palkintopallilla. Muistan käyttäytyneeni koko ajan korostetun rauhallisesti, mutta takaraivossa takoi ikävä tunne. Koko kotimatka oli aikamoista sumua.

Pysähdyttiin illalla Hattulassa kuvissa. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin että nyt ei perhoslaastarilla selvittäisi. Oikea ranne täysin luksoitunut, kaikki nivelsiteet revenneet (yllättävää kyllä, kaikki luut ehjät). Jalka pakettiin, Metacamit mukaan. Seuraavat päivät itkin ja pelkäsin, surin ja jossittelin. Syytin itseäni asiasta, mikä olisi voinut tapahtua missä vaan. Minun rakkain aarteeni, sielunkumppanini. En kerta kaikkiaan voinut kestää ajatusta, että joutuisin vielä luopumaan siitä. Ei vielä, tarvitsen sitä vielä. En ollut voinut kuvitellakaan, että koiran vakava loukkaantuminen ottaisi näin koville henkisesti.

 

Dina leikattiin Tammistossa Evidensiassa 28.9. Ortopedi Esa Eskelinen luudutti ranteen olkanivelestä otetulla luusiirteellä, lisäksi ranteeseen laitettiin titaanilevy. Pieni iloinen koirani ei tule enää koskaan viilettämään vieheen perässä tuulen lailla silmät innosta palaen, mutta toivon rakkaimmalleni silti vielä hyviä eläkevuosia omalla pihalla humputellen. Vielä kerran sain kääntää tiimalasin, toivon että sen hiekka valuu hitaasti, ja aion nauttia jokaisesta hetkestä niin että muistan ne lopun elämäni. Tulen tekemään kaikkeni niin ammatin puolesta kuin muutenkin, jotta kinttu vielä pelaisi suunnilleen kunnolla. Reissulla saavutimme kaikki tavoitteet, uusi kansainvälinen käyttövalio, uusi Viron valio ja kasvatilleni ensimmäinen ulkomaan SERT. Ehkä vielä jonain päivänä jaksan iloita saavutuksista, mutta juuri nyt niillä ei ole mitään merkitystä.






At the end of September, we travelled to Estonia for INT LC competition. I had entered all of my girls, also Eddy was with us. Lara gained INT LC CH title, Dina was 2nd with CAC and res CACIL, Eddy 3rd with CAC. Inna was hurt in the preliminaries, she fell quite badly so she didn't run in the finals. Ella was 3rd in her class. Dina hurt her leg very badly in the finals, all the ligaments in her right wrist in front leg were torn apart (amazingly, all the bones were ok). She was operated in Evidensia Tammisto, by Esa Eskelinen on 28th Sept. The leg was fixed by osteotomy and titan plate, it should be "a good pension dog leg" in the future. In any case, she won't be able to run in full speed anymore. I'm devastated, she is my brightest diamond and most valuable jewel. I'll do the best I can to rehabilitate the leg, so she could live as normal life as possible. Right now I can't enjoy all the achievements, but maybe some day...