Vaikka whippet on - tai ainakin sen tulisi olla - hyvin vietikäs ja viehevarma koira, aina ei kaikki kuitenkaan mene välttämättä ihan tuubiin. Seitsemästä omistamastani whippetistä kahden kanssa on tehty töitä viehehommien eteen ihan reilustikin. Syyt heikon tai jopa olemattoman vietin takana voivat olla moninaiset. Aikanaan Vauhtin juoksemattomuuden syyksi paljastui pitkällisen ja sinnikkään treenaamisen jälkeen lopulta kipua tuottanut luustoepämuodostuma, ja sen osalta juoksuharrastushaaveet haudattiin siihen. Empun kanssa olemme taistelleet toisenlaisia peikkoja vastaan, niistä kerroin kesällä postauksessa Juhannuskisat. Olen jutellut asiasta lukemattomien ihmisten kanssa, neuvoja on tullut laidasta laitaan. "Niin siinä helposti käy kun jättää pennun kotiin, siitä tulee tissiposki." Ei käynyt mielen reunallakaan laittaa lapsukaista minnekään kasvamaan vaikka sitä kovasti suositeltiin. Minä annoin Empulle rakkautta. Ja aikaa.
Enya. Minun pieni murunen, kohtalokoira, luomulapsi. Koko kesän Emppu on kulkenut kisoissa mukana (poislukien toukokuun Viron reissu, jonka jälkeen totesin että se ei ollut hyvä idea...). Se on saanut katsella toisten juoksuja, ja koneen käydessä on revitelty karvalelulla. Latvian kisoissa Emppu riehkasi vieheelle ensimmäisen kerran ikinä! Team Racessa se juoksi pikkupätkän, pikkuisen epävarmasti, mutta juoksi kutenkin. En ole tehnyt Empun suhteen mitään sen suurempia suunnitelmia, se on erityinen koira huolimatta siitä juokseeko se ikinä vai ei.
Eilen harrastettiin vielä viimeisen kerran tälle kesälle, käytiin kerhomme kaudenpäättäjäis-kerhomestaruusmaastoissa juoksemassa. Laitoin pikkutytöt juoksemaan, ensin Empulle oli tarkoitus vetää vain pikkupätkä mutta hetken mielijohteesta käskin kuitenkin vetää koko radan, noin 500m. Olin aamulla ottanut pakastimesta mukaan jäniksennahan, se oli kiinnitetty valkoiseen teddykarvareuhkaan, joka tuntui suussa kivemmalta. Juoskoot mitä juoksee, viehe ainakin olisi mahdollisimman houkutteleva. No sehän juoksi. Koko radan. Ensimmäisen kerran elämässään Enya juoksi koko radan, pikkuisen käännöksissä näkyi tottumattomuus, mutta ei tippaakaan epäröintiä! Niin upeaa!! Vieheelle tullessa se ei jäänyt revittelemään, mutta ei se myöskään läähättänyt. Sehän on kuin äitinsä, mietin. Ei Larakaan suuremmin riehkannut nuorempana vieheen perään, se keskittyi hiljaa ja suoritti vahvasti mutta eleettömästi. Niin sitä joka päivä oppii jotain uutta koirastaan, vaikka toinen siskoista kiljuu kuin heikkopäinen, niin onko toisen pakko.
Näin ne sisarukset juoksi. Josko ensi keväänä luomulapseni kanssa päästäisi möröistä eroon lopullisesti. Alku ainakin on lupaava!
For the whole summer, Enya has been practising with the lure. In the post Juhannuskisat I told what happened last Autumn, and why Enya has not been running. Many people has been given me all kinds of advices, but I decided to give her love. And time. Emppu has been travelling with us for the whole summer, she has been watching other dogs running and she has been playing with her own fur toy. In Latvia LC, she barked at the lure for the first time ever. Yesterday, we participated in our clubs inofficial LC competition, and both Teenagers were entered. First I planned only short track for Enya, but I let her run the whole track, about 500m. And she ran. The whole track. For the first time. It was so wonderful to watch!! My little cuddlehound. All the work has been definitelly worth it, I hope next Spring we'll beat the rest of the ghosts for good. Seems very promising!
