Ei pitänyt enää lähteä ulkomaille kisoihin, niin minä sanoin. No lähdettiin kuitenkin syyskuun puolivälissä Viroon kv-kisoihin, koko oma porukka sekä Eddy oli ilmoitettu. Tapani mukaan tavoitteet olivat korkealla, Laralle CACIL ja Dinalle ja Eddylle SERTit - ne olivat ainoat jotka voivat ottaa ne vastaan. Sain Laran kasvattajan Annen mukaan apukäsiksi, ja hauskaahan meillä oli.
Kisapaikka oli onneksi ihan lähellä Tallinnaa. Olin varannut yöpaikan läheiseltä leirintäalueelta, ja saatiin nukkumapaikaksi pieni söpö mökki. Aamulla oli sumuisaa, mutta siinä kivasti heräsi kun juoksutti kuusi koiraa neljässä peräkkäisessä lähdössä. Inna kaatui aika pahasti, ja vedin sen pois vaikka se olikin kärjessä. Lara toisena, Dina yllättäen tosi kivalla juoksulla kolmantena. Eddy neljäntenä, Emppu sai ensimmäisen merkinnän maastokirjaansa ja se oli nolla. Ella juoksi vähän tahmean näköisesti ollen kolmen koiran luokassa viimeisenä.
Dina ja Lara juoksivat parina finaalissa. Kyynelsilmin ihailin veteraanini viimeistä maastostarttia, kunnes viimeisessä mutkassa se näytti kompuroivan, laukan rytmi meni sekaisin ja se näytti keventävän toista etujalkaansa. Kuitenkin sisulla maaliin ja vieheelle. Tuskin kävi pahasti, ajattelin. Kunnes hain koiran vieheeltä ja laskin sen maahan. Oikea etujalka oli vääntynyt ulospäin ilkeän näköisesti. Koira kainaloon ja juoksujalkaa autolle. Luut tuntuivat olevan ehjät, mutta ranne luksoitui. Kipulääkettä, lasta, jaloissa pyörivä täysin hyödytön kisaeläinlääkäri.
Palkintojenjaossa minulla ei ollut mukanani yhtään koiraa. Lara voitti, Dina oli toinen, Eddy kolmas. On vain kuva, jossa seison yksin itkemässä palkintopallilla. Muistan käyttäytyneeni koko ajan korostetun rauhallisesti, mutta takaraivossa takoi ikävä tunne. Koko kotimatka oli aikamoista sumua.
Pysähdyttiin illalla Hattulassa kuvissa. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin että nyt ei perhoslaastarilla selvittäisi. Oikea ranne täysin luksoitunut, kaikki nivelsiteet revenneet (yllättävää kyllä, kaikki luut ehjät). Jalka pakettiin, Metacamit mukaan. Seuraavat päivät itkin ja pelkäsin, surin ja jossittelin. Syytin itseäni asiasta, mikä olisi voinut tapahtua missä vaan. Minun rakkain aarteeni, sielunkumppanini. En kerta kaikkiaan voinut kestää ajatusta, että joutuisin vielä luopumaan siitä. Ei vielä, tarvitsen sitä vielä. En ollut voinut kuvitellakaan, että koiran vakava loukkaantuminen ottaisi näin koville henkisesti.
