Muistoissa Dina

Tätä blogipäivitystä on vaikea kirjoittaa. Dinan aika tuli 13.12., ja sanoimme haikeat hyvästit tasan 10 yhteisen vuoden jälkeen. Saimme onnettomuuden jälkeen vielä 2 vuotta ja 3 kuukautta lisäaikaa, ja jokaisena noista päivistä olin iloinen, että olen saanut elämääni niin suuren koirapersoonan. Dinan kanssa oli ilo elää ja harrastaa, mutta sen kiihkeä luonne ja kova saalisvietti kieltämättä toivat omat lisämausteensa kumpaankin. Silti se oli alusta loppuun lauman rautainen johtaja ja luottopakkini, joka seisoi rinnallani kokonaisen vuosikymmenen ja kantoi yli monesta hankalasta elämäntilanteesta. Tämä oli siis vähin vastapalvelus mitä saatoin sen eteen tehdä.

Viimeisenä iltana teimme kahdestaan lenkin metsässä, Dina sai kulkea koko lenkin ilman hihnaa, ja se ilakoi koko lenkin kuin nuorena, juoksi takapuoli maata viistäen, näykki lunta suuhunsa ja nuuskutteli jäniksen jälkiä. Silloin tiesin, että nyt on aika. Leikattu jalka keräsi tulehdusnestettä ensimmäisen kerran viime joulukuussa, ja metallin päälle ihoon tuli pieni reikä, josta märkä valui ulos. Se söi vuoden aikana useamman antibioottikuurin, välillä jalka oli hyvä mutta suurimman osan aikaa se on pitänyt suojata jollain, jotta reiästä ei mene bakteereja. Tämä luonnollisesti rajoitti sen elämää aika paljon, ja syksyllä vahvan antibioottikuurin jälkeen tein päätöksen, että kohta on mummun aika. Viimeiset kaksi viikkoa Dina sitten olikin kipulääkekuurilla, ja siitä huolimatta ontui hiukan. Jalkaan tuli aika iso aukile, tällä kertaa se ei mätinyt ulospäin, mutta reikä ei mennyt kiinni ja oma epäilys on että ranteen luissa oli jo alkavaa kuoliota. Mummu lähti rauhassa sylissäni nukkuen.

Kuva: Riina Lummekari

"Minä olen Dina. Me ajelehdimme rantojen yli. Tiiviisti.

Arpi on soihtu levän seassa.

Hänen silmänsä ovat vihreä meri. Valo hiekkapohjan yllä.

Se haluaa näyttää minulle jotain. Ja salata jotain muuta.

Hän ajelehtii pois luotani. Niemen taa. Tuntureiden."

- Herbjorg Wassmo, Minä olen Dina -