Jos muilla osa-alueilla harrastusrintamalla meneekin ihan kohtuullisesti, agilityssä sen sijaan uimme Dinan kanssa syvissä vesissä. Keväällisen varvasvamman vuoksi olimme pois treeneistä pari kuukautta, joka sitten valitettavasti näkyi suorituksissa... Harmittaa, tavoite oli päästä kisaamaan syksyllä, mutta eipä tilanteelle oikein voi mitään. Uusia ongelmia tuntuu pompsahtelevan esiin, milloin se on joku yksittäinen este, milloin ohjaus, milloin koirasta johtuva. Viimeisimpänä kirsikkana tähän katastrofikakkuun totesimme yhdessä kouluttajamme kanssa Dinan hyppytekniikan melko karmeaksi - sitähän se on aina ollut, mutta parin viikon takaisissa treeneissä Dina veti huolella päin rengasta, ja minä lähdin itkua nieleskellen treeneistä. Treenin puutteestahan se enimmäkseen johtuu, mutta se ei poista sitä tunnetta, joka tällä hetkellä on koko lajia kohtaan: syvä epätoivo ja ankara v-harmitus. Täytynee ryhtyä toimenpiteisiin kunhan tytöt käyvät osteopaatin käsittelyssä ja päästään taas kisarupeamasta yli. Erästä harrastajakollegaani lainatakseni, "antaa saa, mutta periksi ei koskaan."
We've had some difficulties in agility with Dina. Her toe injury in spring caused a 2 months long period off from training, so now we're quite far from our usual standard. I had planned some agility competitions for us, but we still have a lot of work to do, including some new problems besides the old ones (me being too slow, Dina being too fast, younameit). After the girls have their ostheopatic treatment and our racing tour is over, I may have to take action on this...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti